tiistai 9. helmikuuta 2021

Esseitä televisiosarjoista: Parasta katseluaikaa

Jani Saxellin toimittama esseekokoelma kerää yhteen Suomen ykköskirjoittajien ja julkisuudesta monin eri tavoin tunnettujen henkilöiden mietintöjä TV-sarjoista. Kokoelma antaa parhaimmillaan hyviä katselusuosituksia ja uutta mietittävää vanhoihin, tuttuihin sarjoihin.

Televisio on kokenut renessassin 2010-luvun aikana. Se on noussut elokuvien rinnalle ja kenties jopa sen ohi Siinä missä elokuva mahdollistaa yhden ehyen idean esittelyn, televisiosarja pystyy pureutumaan syvälle erilaisiin teemoihin ja rakentamaan niin moniulotteisia ja uskottavia hahmoja kuin tarinoitakin. 

Televisiosarjojen idea perustui vuosikymmeniä status quon ylläpitoon: jakson ongelma saatiin ratkaistua jakson aikana, minkä jälkeen kaikki palautui normaaliksi, eivätkä hahmot välttämättä muistaneet tapahtumia enää seuraavan viikon jaksossa. Katsojan ei tarvinnut stressata, muistaako hän katsoa seuraavan jakson, sillä hän ei jäisi mistään paitsi. Samaan aikaan sarjan katselun pystyi aloittamaan melkein milloin vain, koska juonesta ei etukäteen tarvinnut tietää mitään.

Pikku hiljaa sarjoihin alkoi kuitenkin tulla jatkuvaa juonta. Esimerkiksi 1990-luvun Twin Peaks ja Babylon 5 luottivat siihen, että katsojat muistaisivat, mitä aiemmin oli tapahtunut ja ovat kiinnostuneita myös katsomaan seuraavan jakson. Tästä televisiosarjat ovat kehittyneet monin eri askelin suoratoistopalveluiden sarjoihin, joihin kokonainen kausi saattaa ilmestyä kerrallaan. Tietä nykytilanteeseen ovat olleet siivittämässä esimerkiksi Game of Thrones (HBO), jonka jaksot tuotettiin elokuvamaisella budjetilla ja Orange is the New Black (Netflix), jonka uusi kausi julkaistiin aina kokonaisena kerrallaan. Nykypäivänä erilaiset suoratoistopalvelut julkaisevat uuden hittisarjan harva se viikko. (Tai siltä ainakin tuntuu.)

Parasta katseluaikaa käsittelee televisiosarjoja kattavasti vanhoista klassikoista aivan uusiin sarjoihin. Parhaimmillaan se on aivan loistava, heikoimmillaan keskinkertainen. Osa esseistä kuljettaa lukijaa mukanaan taitavasti, vaikka sarjaa ei olisi katsonutkaan. Esseet houkuttelevat katsomaan uusia sarjoja ja antavat lisää mietittävää niihin sarjoihin, jotka on jo katsonut. Muutamat esseet taas hamillisesti jäävät pinnalliselle tasolla ja keskittyvät enimmäkseen esittelemään sarjan keskeisen idean ja muutaman pääteeman. Kuuntelin esseekokoelman äänikirjana, mihin kirja tuntui sopivan tosi hyvin.

Mieleeni ovat jääneet erityisesti Mike Pohjolan essee Game of Thronesin noususta ja tuhosta. Sarja on umpisurkean lopetuksen jälkeen käytännössä kadonnut ihmisten huulilta. Yleisö on niin traumatisoitunut epäonnistuneesta tarinankuljetuksesta, ettei sarjaan viitata enää juuri missään. Ero menneiden vuosien hypeen on valtava. Olikin kiinnostavaa lukea Pohjolan analyysia siitä, mikä oikein meni pieleen. 

Voimakas kokemus taas oli Siri Kolun pitkä essee Margaret Atwoodin kirjoihin pohjatuvista sarjoista Alias Grace ja The Handmaid's Tale. Essee käsittelee kertomusten voimaa. Samalla se summaa erityisesti The Handmaid's Talen raa'an maailman. Kuuntelin esseetä pitkän automatkan aikana pilkkopimeän tien päällä. Tunnelma oli pysäyttävä. 

Yllättävin yhdistelmä löytyy Johanna Sinisalon esseestä, joka yhdistää ensisilmäyksellä kaksi hyvin erilaista sarjaa toisiinsa. Kollektiivista nostalgiaa Stranger Thingsissä ja The Crownissa käsittelevä essee osaa osoittaa sormella juuri ne seikat, joita itsekin olen pohtinyt näiden sarjojen kohdalla. Miksi tunnen voimakasta nostalgiaa sellaiseen aikakauteen, jolloin en ollut elossa tai sellaiseen perheeseen, jolle en ole mitään sukua ja joka ei edes hallitse minun kotimaatani? 

Kokoelman päättää Salla Nazarenkon vavahduttava essee Tšernobylistä ja sen tapahtumiin pohjautuvasta HBO:n Chernobyl-sarjasta. Essee ei juurikaan sisällä analyysia. Se on enemmänkin tunne-essee siitä, kuinka TV-sarja voi vaikuttaa voimakkaasti katsotaan, joka on lähellä sen tapahtumia. Essee jättää teoksesta jälkeensä vahvan tunteen, joka pysyy mielessä pitkään.

Parasta katseluaikaa antaa monille televisiosarjojen faneille synninpäästön: sarjojen katsominen ei ole pelkkää aivotonta viihdettä vaan nautintoa laadukkaasta kerronnasta, kuten Jani Saxell kokoelman avausesseessä sanoo. Sarjojen pitkä mitta antaa mahdollisuuden sellaiseen tarinankerrontaan, joka ei aiemmin ole ollut mahdollista. Sarjat pystyvät pureutumaan hahmojen psykologiaan ja erilaisten aiheiden moniin puoliin. 

Ja toisaalta... mitä pahaa hyvässä viihteessä on? Minun mielestäni paras sarja on yhdistelmä laadukasta käsikirjoittamista, hyviä hahmoja, taidokkaita pukuja ja kuvauspaikkoja – ja niin koukuttavaa juonta, että vielä on pakko katsoa yksi jakso.

Sisällys

Jani Saxell Antisankareiden aika
Hanna-Riikka Kuisma Twin Peaks: Kaninkolo ja aikasilmukka
Kyösti Niemelä Puhutaanpa Sinkkuelämästä
Samuli Knuuti Mad Menin Don Draper – Alfauroksen amokjuoksu
Ville Hänninen House of Cards: Kuinka talo romahti
Esa Mäkijärvi Breaking Bad ja Better Call Saul: Keskiluokka kriisissä
Mike Pohjola Game of Thrones: Talvi ei tullutkaan
Johanna Sinisalo Stranger Things ja The Crown: Nostalgian voima ja kollektiivinen alitajunta
Aleksi Kuutio Black Mirrow: Ihmiskunnan musta peili
Marko Korvela Marvel Street-Level Heroes: Sankarit keskuudessamme
Maria Pettersson Westworld ja Taisteluplaneetta Galactica - Inhimilliset koneet
Siri Kolu Alias Grace ja The Handmaid's Tale: Kertomukset, joilla jää henkiin
Juha Itkonen Vallan linnake ja Huuto syvyydessä: Jotain hyvää Tanskanmaalta
Miina Supinen Anna, a lopussa: Ihanat sekopäät
Ville Roponen Babylon Berlin: Ihmisiä Euroopan demokratioan hämärässä
Saara Henriksson Billions: "En ole epävarma" – Viimeiset juhlat ennen romahdusta
Maria Säkö Orange Is The New Black: You've Got Time
Salla Nazarenko Tšernobyl, rakastettuni

JANI SAXELL (TOIM.): PARASTA KATSELUAIKAA
SIVUJA: 390
ÄÄNIKIRJAN KESTO: 11 h 32 min
LUKIJA: Jon-Jon Geitel
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: BookBeatista

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...